Lyhyt minimalistinen kappale on dystopiamusiikkia parhaimmillaan: yksinkertaista, ei-mihinkään menevää, ilmaisultaan kapeaa mutta samalla pelottavan suurta. Sen tunnelma on apaattinen mutta kaunis. Sen voi tulkita musiikillisesti fraseeraten, mutta parhaiten se toimii ilman suuria eleitä. Pianon koskettimien epätäydelliset naksahduksetkin ovat osa musiikillista informaatiota.
