Uskontotieteen professori Lauri Honko (1932–2002) keksi yhden kiintoisan asian kansanlääkinnän periaatteista. Jos noituus oli tavallinen sairauden selitys, ei tautia vastaan etsittykään parhaita lääketieteellisiä keinoja. Parannusriitti oli sosiaalinen instituutio, jonka piirissä sairauden tuomaa epäjärjestystä käsiteltiin. Instituutiona se toimi jopa siitä riippumatta, paraniko potilas vai ei.
Puolueet ovat menossa aluevaaleihin poikkeuksellisin epämääräisillä julistuksilla. Se on osin ymmärrettävää, koska kukaan ei vielä tiedä, mistä on kysymys ja millaista työ tulee olemaan. Kaikki puolustavat hyvinvointia ja siis hyvinvointialueita niin, että sana ”hyvinvointi” tulee korvistakin ulos, kuten muuan eläkeläinen totesi pihallamme.
Meillä Suomessa on nyt yli 20 uutta maakuntaa, nimitettäköön niitä miksi tahansa. Joitakin asioita on helppo ennustaa, ja ne asiat kulkevat toisin kuin poliitikot esittävät.
1 000 euron tasokorotus viidessä vuodessa
Sosiaali- ja terveysmenot eivät laske. Parhaassa tapauksessa joidenkin palvelujen yksikköhinnat halpenevat, mutta etu hukkuu kolmeen asiaan. Ensinnäkin palvelujen määrä ja valikoima on niin suuri ja kasvaa koko ajan mitä erilaisimmilla uusilla palveluilla, joita puolueidenkin vaaliohjelmissa on lueteltu lukuisasti. Minkäänlainen menojen absoluuttinen väheneminen ei siksi ole mahdollista.
Toinen syy on se, että paras hoito ja uudet parhaat lääkkeet ovat tavallisesti kalliimpia kuin muut hoidot. Koska hoitoa yritetään luonnollisesti aina parantaa, siirrytään uusiin apuihin heti, kun se on mahdollista. Usein se maksaa enemmän kuin entiset käytännöt. Siten alan kehityksen ja toiminnan logiikasta seuraa aivan luonnolliseesti, että kustannuksilla on taipumus nousta.
Koska hoidot sitä myöten kuitenkin paranevat, sitä voisi pitää aivan oikeanakin asiana.
Kolmas syy on se, että väestö ikääntyy. Vanhuus merkitsee enemmän hoitamisen tarvetta.
Kenties on olemassa neljäskin syy: aikaisempaa suurempi merkitys lienee silläkin, että hyväkuntoisen ja huonokuntoisen väestön erot kasvavat myös jo nuorissa ikäryhmissä ja keski-iässä. Se merkitsee entisestään painetta menojen kasvuun. Tästä ihmisten jyrkästä jakautumisesta hyvä- ja huonokuntoisiin ja tämän seikan merkityksestä en kuitenkaan tunne selväsanaisia tutkimuksia.
Mutta selvää on, että kokonaisuudessaan sosiaali- ja terveysmenot eivät tule laskemaan. Se on näkökulma, joka voisi tuntua pelottavalta.
Ongelma on suurempi siksikin, että niille, jotka vastaavat hyvinvoinnistamme eli sosiaali- ja terveysalan työntekijöille sekä varhaiskasvattajille, pitäisi maksaa kunnon palkkaa. Muuten puheet koulutuksenkin lisäämisestä ovat pelkkää höpötystä.
Minkään puolueen ohjelmassa ei lue, että seuraavaan viiden vuoden sisällä alan palkkausta on tuettava 1 000 euron tasokorotuksella.
On kolme tapaa rahoittaa menot
Aivan oikein, ratkaisu on olemassa. Työttömyyden aiheuttamat menot ovat yli 10 miljardia vuodessa. Tieliikenneonnettomuuksien aiheuttamat menot ovat 1–2 miljardia vuodessa. Kaikenlaisia kuluja löytyy, joihin kukaan ei muutamaa virkamiestä ja -naista lukuun ottamatta kiinnitä huomiota.
Paras keino olisi se, että kansa olisi tervettä. Se on ainut merkittävä tapa vähentää sosiaali- ja terveysmenoja.
Siksi hyvinvoinnin lisääntyminen ei ala rahojen jakamisesta. Se alkaa elintavoista, liikkumisesta, kuntoilusta, terveellisestä ruuasta, alkoholin välttämisestä, hyvistä ystävistä ja työstä, joka tuo elannon, sekä työpaikan hyvinvoinnista ja stressittömyydestä.
Ihmeellisen hyvä resepti ja varmasti toimiva. Sitä ei kuitenkaan ole puolueiden vaaliohjelmissa.
Tällainen politiikka jättää varaa hoitaa hyvin kaikkia meitä aina silloin, kun joku palveluja tarvitsee sairauden, vamman tai vammaisuuden vuoksi. Kaikkea elämän tuomaa kukaan ei voi välttää, mutta vastuu terveydestä kuuluu paljossa myös yksilöille. Se on osa sivistynyttä elämäntapaa.
Sosiaali- ja terveysjärjestelmän sekä varhaiskasvatuksen paineet helpottavat, jos opimme tukemaan myös omaa apua ja selviytymistä.
Uskontotieteen professori Lauri Honko (1932–2002) keksi yhden kiintoisan asian kansanlääkinnän periaatteista. Jos noituus oli tavallinen sairauden selitys, ei tautia vastaan etsittykään parhaita lääketieteellisiä keinoja. Parannusriitti oli sosiaalinen instituutio, jonka piirissä sairauden tuomaa epäjärjestystä käsiteltiin. (Kirjoitin tästä mm väitöskirjassani ”Noituus, taikuus ja noitavainot”, 1992.)
Jos historiasta haluaisi oppia, kenties tässä olisi soveltamisen varaa. Kaikki vaivat eivät synny sairauksista eivätkä parane terveyskeskuksissa.