Olemme päivittäneet musiikkilistaamme. Isse Hillerin rokahtava ”Mä oon vaan himassa” on sattuva kuvaus monien ihmisten tunnelmista koronapandemian rajoitusten, sääntöjen ja sekavien ohjeiden oloissa. Miten tehdä, miten olla? Ja miten suojella läheisiään, riskiryhmäläisiä ja itseään?
Ja mitä nyt, kun jalkapallofanit kävivät Pietarissa, levittäytyvät kesätapahtumille ja putoavat, tahallaan ja tahattomasti, niin jäljityksestä kuin karanteeneistakin. Silti painavampi kysymys on, kuinka kauan yhteiskuntaa voidaan pitää puolittain suljettuna? Sillä on valtavat seuraukset taloudelle. Loputtomia takaiskuja ei kestä mikään yhteiskunta, vaan jossakin vaiheessa on saatava ihmisten, yritysten ja valtion tulopuolelle lisää virtaa.
Kun rokotukset ovat tulleet kattavammiksi, luultavasti pian siirrytään seuraamaan ensisijaisesti vain viruksen aiheuttamia kuolemantapauksia. Tauti jää ihmisten joukkoon, mutta useimmat selviävät siitä suhteellisen vähällä.
Rajoituksilla on myös sosiaaliset seuraukset. Ne ovat olleet vaikeita esimerkiksi koululaisille ja monille eri lajien ja asioiden harrastajille. Pahiten ovat kärsineet kulttuurityöntekijät, tapahtumajärjestäjät ja ravintola-alan työntekijät. Kulttuurin ja taiteen asemaa kuvaa se, että hallituskin heräsi huoleen todella myöhään ja kerrassaan vaatimattomin panoksin. Tämä kannattaa muistaa, kun seuraavan kerran kuuntelemme juhlapuheita.
Kansainvälisessä vertailussa Suomi on selvinnyt pandemian hoidosta parhaiden joukossa. Joillakin listoilla olemme jopa parhaiten selviytynyt maa. Siihen on monia syitä, joista tärkein on ollut ihmisten luottamus viranomaisohjeisiin ja toisiinsa sekä sitoutuminen yhteiseen hyvään. Aina on vapaamatkustajia, jotka viisveisaavat muiden tilasta ja omastaankin. Koska useimmat ovat sitoutuneet taudin selättämiseen, maa kestää jotkut vapaamatkustajatkin.
Sellaisesta, mistä Isse Hillerin musiikki tässä todistaa, toivoisi todellakin kaikkien jo pääsevän. Pahin skenaario on se, jos virusmuodot muuttuvat siten, että rokotuksen teho jää vähäiseksi ja tauti jälleen aiheuttaa suuren paineen terveydenhuollon järjestelmille.
Silloin elämän hinta nousee ja kuoleman hinta laskee. Jos ja kun tiukkoja rajoituksia ei voida jatkaa – siitäkään syystä, että kyllästyneisyys ja turhautuneisuus niihin kasvavat – itse kukin tarkistaa omat korttinsa, ja toivoo parasta.
Olen hiukan optimistisempi. Luulen kuitenkin, että epävarmuus on tässäkin asiassa aikaisempaa suurempi. Niin on myös länsimaiden talouselämän tulevaisuuden suhteen. Poliittisen järjestelmänkin toimivuus on epävarmemmissa kantimissa kuin vuosikymmeniin.
Sellaista historian kulku on. Länsimaiden etumatkaa rakennettiin jokunen sata vuotta. Ei sitä muutama vaalikausi vielä tuhoa.