Kansanedustaja Mats Löfström kirjoitti häkellyttävän tarkasti ja terävästi yhdestä länsimaiden politiikan ja kulttuurin suurimmasta ongelmasta. Mekin kirjoitimme siitä vähän, mutta emme yhtä napakasti emmekä keksineet niin hyvää esimerkkiä kuin edustaja Löfström. Löfström kertoi Belgiasta.
Mats Löfströmin kirjoituksesta tuli mieleeni se, kuinka tavaton sensitiivisyys, hipiän herkkyys, yltiö-individualismi ja oman navan korostus saa aikaan sen, että kaikista pienen pienistä henkilökohtaisista asioista tulee suuria kysymyksiä ja oikeasti suuret kysymykset hautautuvat joutavaan eikä niistä saada aikaan minkäänlaista kompromissia.
Yksilöllisyyden puolustaminen on kääntynyt ehdottomaksi vaatimukseksi hyväksyä oikeaksi juuri vain minun elämäntapani ja ajatteluni. Mielestäni pääosa esillä olevista asioista ei kuulu politiikan tai valtiollisen päätöksenteon piiriin ollenkaan.
Löfström kertoo, että Belgiassa hallitusten muodostaminen on usein ollut poikkeuksellisen vaikeaa ja monimutkaista. Maan perustuslaki säätää, että tärkeimmiltä alueilta ministereiden määrän pitää olla yhtä suuri. Ranskankielinen liberaalipuolue (nyk. pääministeripuolue) pitää kahdeksaa ministerin paikkaa. Kolmella muulla puolueella, jotka ovat yhtä suuria tai suurempia, on yhteensä (!) kahdeksan paikkaa.
Normaalien puolue-erojen lisäksi Belgiassa on alueelliset ja kansalliset erot, tärkeimpänä flaamit ja vallonit. Siksi parlamentissa on kaksi liberaalipuoluetta, kaksi vihreää puoluetta ja kaksi konservatiivipuoluetta. Lisäksi parlamentissa on muita puolueita, joihin kuuluu mm. pienen saksaa puhuvan alueen puolue sekä flaamilaiset separatistit.
Tietenkin kaikki mahdolliset kuppikuntaiset edut ovat tärkeimpiä asioita niin hallitusta muodostettaessa kuin hallituksen työssäkin.
Löfström, joka viittaa myös Saksan ja Alankomaiden aikaisempiin hallitusneuvotteluihin, kirjoittaa, että ongelmana ei ole puolueiden määrä parlamentissa. Ongelma on kyvyttömyys tehdä yhteistyötä, kyvyttömyys löytää pitkän tähtäimen linja ja kyvyttömyys tehdä kompromisseja. Se on aina ollut vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa nykyajan kvartaaligallup-demokratiassa, jota sosiaalinen media luo. Monien tavoitteenakin on tarkoituksellinen väärinymmärtäminen ja kärjistäminen.
Tästä seuraa, että yhä useammassa länsimaisessa demokratiassa käännytään sisäänpäin. Yhä useammassa demokratiassa hallituspuolueet ovat keskenään jatkuvissa hallituskriisineuvotteluissa – kuinka sattuva näkökohta pääministeri Sanna Marininkin johtaman hallituksen taipaleella. Hallitukset tarvitsevat alituista kriisinhallintateatteria pysyäkseen pystyssä. Niitä uhkaa sisäisten ristiriitojen paine, koska jokaisen puolueen ja ministerinkin pitää saada näyttäviä saavutuksia. Mekkaloinnista palkitaan, vaikka useimmat ymmärtävät, että saavutukset ovat lähes aina kokonaisuuden kannalta yhdentekeviä.
Paine syntyy myös sosiaalisesta mediasta, kvartaaligallup-demokratiasta ja siitä, että haastajat voivat aina esittää hyvin yksinkertaisia vastauksia hyvin monimutkaisiin ongelmiin. Yhteiskunnallinen keskustelu käydään musta-valkoisin asetelmin. Vien omia korostuksiani eteenpäin Löfströmin näkökulman pohjalta, ja totean, että keskustelu on tavallisesti yltiösensitiivistä, asiatonta ja kärjistävää sekä tämän tästä myös kokonaan asiantuntematonta.
Demokratian yksi vaikeimpia ongelmia onkin se, että se vaatii sivistystä. Sivistyksen puute oli suhteellisen helposti paikattavissa silloin, kun luku- ja laskutaito riitti sen arvioimisessa, miten kunnat tulot ja menot riittävät ja mitä valtuutettujen tulee tehdä. Tilanne on nykyään toinen, sillä asiat ovat monimutkaistuneet valtavasti. Yksin teknologiset ja taloudelliset järjestelmät, jotka toimivat maailmanlaajuisesti, ovat useimmille käsittämättömät.
Sivistyksen puutteeseen on kolme lääkettä: koulutus, koulutus ja koulutus. Ja sivistyksen, käytöstapojen sekä hyväntahtoisuuden ja luovan, sovintoihin vievän suurpiirteisyyden oppiminen vaatii kulttuurin, kuten kirjallisuuden ja taiteen, tuntemusta sekä historian tuntemusta. Myös kielten opiskelu opettaa ymmärtämään toisella tavalla ajattelevia iihmisiä ja vieraita kulttuureja.
Sen sijaan Facebook-narsismista ei ole mitään apua.
Ilman sivistyksen peruspilareita tuhoamme ne edut, joita länsimainen elämäntapa, kaikkine puutteineenkin, toi. Mats Löfström kirjoittaa, että länsimaisen demokratian belgialisointi sopii erinomaisesti ei-demokraattisille suurvalloille. ”Belgialiseringen av västerländska demokratier passar de icke-demokratistka stormakterna utmärkt.”
Mats Löfström on eduskunnassa Ahvenanmaan maakunnan vaalipiirin edustaja. Hän on myös Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmän vapapuheenjohtaja. Hän kirjoitti suomalaisessa Huvudstadsbladet-lehdessä 16. lokakuuta 2021.