Maailmassa on valtava epäsuhde tiedon, varallisuuden ja etummaisen teknologian tarjoamien mahdollisuuksien ja toisaalta tietämättömyyden ja köyhyyden välillä. On arvioitu, että kuilun kaventuminenkin on kenties hidastunut 1900-luvun lopulta alkaen.
Teknologia ja tiede voisivat suojata paremmin myös luonnonkatastrofeilta, kenties jopa pienemmiltä kosmisilta katastrofeilta, mutta sekin näyttää vaikealta. Tätä en ihmettelisi; ihmisten keskimääräinen tietämys ei riitä pelastamaan edes toivottoman vähä-älyisiltä, usein väkivaltaisilta, poliittisiltakaan kriiseiltä, saati sitten pahemmalta.
Teknomiljardöörit ajattelijoina ja yhteiskuntakriitikkoina
Suuret rikkaudet puhuttavat paljon, kun maailman tilasta ja sen korjaamisesta puhutaan. Rikkauksia pidetään osoituksena siitä, kuinka väärin kaikki on. Silti voisi ajatella myös niin, että tuloerot eivät ole niin tärkeä seikka kuin se, että kukaan ei joudu elämään köyhyydessä ja että demokraattiset instituutiot estävät harvainvallan.
Suurta yleisöä voi hämmentää se tieto, että osa läntisen maailman teknomiljardööreistä on siirtynyt ajattelijoiksi, jopa humanisteiksi ja historioitsijoiksi. He kirjoittavat suuria, maailmaa syleileviä kirjoja, artikkeleita ja blogitekstejä siitä, miten maailma muutetaan. Tavaksi on tullut ounastella tulevaisuutta sen kaikissa äärimmäisissä muodoissaan. Ennen kaikkea monet haluavat ruokkia optimismia, jopa miljoonien vuosien päähän!
He puhuvat teknologisen kehityksen merkityksestä, sen ehdoista ja, totta kyllä, myös vaaroista, tekoälynkin vaaroista.
Nämä kirjoittajat, joista tässä puhun, ovat pettyneitä yhteiskunnan hitaaseen tai olemattomaan muutokseen kohti parempaa. Eritoten he ovat pettyneitä sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen vähäisiin näkymiin. Monet näistä kirjoittajista katsovat, että poliitikkojen ohjaama kehitys – jota äänestäjien suuri vanhoillisuus ja ennakkoluuloisuus tukee – on hidasta ja toivottoman tehotonta.
Kaiken lisäksi se on usein kokonaan tekopyhää.
Historiallisen nihilismin harmi
Ei, nämä ajattelijat eivät kaipaa diktaattoreita, päinvastoin. He ovat demokraattisten ihanteiden ja yksilön vapauksien kiihkeitä puolustajia. Yksi heistä, Joe Londsdale, totesi esseessään In Defence of Us, että olisi jo aika lopettaa historiallinen nihilismi ja ylenmääräinen keskittyminen vain länsimaisen kulttuurin virheisiin ja synteihin.
Länsimaat ovat kuitenkin olleet se saareke, jossa kaikista puutteista huolimatta on oltu pisimmälle demokratian, hyvinvoinnin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeuksien luomisessa. Kaikessa on täälläkin puutteensa, mutta muualla ollaan kaikesta tällaisesta, myös sosiaalisesta tasa-arvosta, paljon jäljessä.
Eteenpäin on silti mentävä, nopeastikin.
Miten?
Miten etsiä muutoksen voimaa ja lähtökohtia?
Yksiselitteistä ohjelmaa ei ole, mutta sitä etsitään mielenkiintoisella tavalla. Koko vakiintuneen ajattelutavan on muututtava, sanotaan. Tätä muutosta voivat superrikkaat tukea tukemalla sellaista tieteellistä etsintää ja sellaisia yhteiskunnallisia projekteja, jotka perustuvat uusille, parempaa tulevaisuutta luoville lähtökohdille.
Monet näistä ajattelijoista tukevat miljardeilla dollareilla filantrooppisia hankkeita, uusia yliopistojen laitoksia ja riippumattomia tutkimuslaitoksia.
Uskottavuus on joskus vaakalaudalla. Yksi sattuva ja paradoksaalinen tapaus on juuri äskettäin vangittu ja kryptovaluutan miljardiryöstöistä ja väärinkäytöksistä syytetty FTX:n johtaja Sam Bankman-Fried. Hän tuki suurilla summilla hankkeita, joissa etsittiin toimivia, tehokkaita hyväntekeväisyyden muotoja. Se on jotakin sellaista, jota niissä piireissä kutsutaan englanninkielisellä ilmaisulla ”effective altruism”, sanatarkasti ”tehokas epäitsekkyys”.
Bankman-Friedin tapaus tuntuu irvokkaalta, mutta hän ei onneksi ole ainoa tällaisten hankkeiden tukija. Ajatus siitä, että hyväntekeväisyys ja sosiaalinen apu liian usein vain jumittaa ja jäädyttää köyhyyttä luovat ja ylläpitävät rakenteet, on kuitenkin vakavasti otettava näkökohta. Miten apu voisi olla todellisempaa, maailmaa muuttavaa, on hyvä kysymys.
Tietysti nämä hankkeet ovat myös suuromistajien ja startup -yrittäjien mainosta omille hankkeilleen ja tulevaisuuden visioilleen. Usein ne ovat myös tech-messujen vakiokahvipullaa sijoittajille.
Silti olisi liian yksisilmäistä ajatella, että niissä ei olisi hitustakaan sydäntä eikä rehellisyyttä. Monet oikeasti uskovat demokraattisiin ihanteisiin ja pitävät maailman muuttamista tärkeänä, kiireellisenä ja mahdollisena.
Jotkut näistä ajattelijoista ovat poliittisesti naiiveja tai joku, kuten Peter Thiel, ovat aikanaan tukeneet Donald Trumpia. Thiel on kuitenkin yhdenlainen individualisti ja eksentrikko, jonka ajatukset liitävät yltä ja päältä ja laidalta laidalle, äärioikealta äärivasemmalle – jos sellaista jaottelua tässä yhteydessä edes voi käyttää.
Paikallaan on joku tarkempi sana kirjoituksista, jotka ovat minuun vaikuttaneet ja saaneet mieleeni ajatuksen kirjoittaa tästä tänne K niin kuin katastrofi -kirjan kotisivuille. Kirjahan on katsaus mielestämme tärkeimpiin tulevaisuuden uhkiin. Teemme parhaillaan hiukan toisella tiimillä erilaista, lyhyempää, tiukempaa ja pidemmälle menevää ja astetta rankempaa teosta tulevaisuudesta, mutta siitä ei ole nyt aika puhua.
The Atlantic on Internetissäkin elävä kiinnostava aikakauslehti. Yhdessä numerossa (2019) Patrick Collison ja Tyler Cowen kirjoittivat siitä, kuinka tieteen tekemistä (sekä yliopistoja ja tutkimuslaitoksia) olisi uudistettava. He haluavat luoda uudenlaisen tieteen ja opetuksen ekosysteemin, joka luo edistystä.
Aivan, edistystä! He – kuten jotkut muutkin tässä puhutuista kirjoittajista – käyttävät oppineiden suuren joukon inhoamaa käsitettä ”edistys”.
Silloin kun Massachusetts Institute of Technology (MIT) perustettiin (1861), monet uskoivatkin edistykseen. Collison ja Cowen katsovat, että onkin aika luoda aivan oma tieteensä edistyksestä, Progress Studies.
Joe Lonsdalen mainitsinkin. Hänen kavereihinsa ja näihin piireihin kuuluu myös Sam Altman, OpenAI-tekoälyhtiön toimitusjohtaja. Hän on kaavaillut ehkä muita tiukemminkin – ainakin sikäli kuin tiedän – jonkinlaisia poliittisia mutta järjestäytymättömiä ohjelmia, kuten tällaisia ja linkistä löytyviä muita ohjelmallisia periaatteita.
Ja, aivan, kaikki mainitut ja monet heidän filosofisoituneista kumppaneistaan ovat miljardöörejä. The Economist -lehden tietojen mukaan OpenAI on arvoltaan noin 20 miljardia dollaria, monet muut arvoltaan monta kertaa suurempia.
Kun joskus puhun näistä asioista, olen oppinut ennakoimaan arvostelua. Siksi korostan tässä erikseen, että en erityisesti puolustele superrikkaita tekniikan friikkejä, jumaloinnista ja ihannoinnista puhumattakaan. Valitettavasti eivät he aina palkanmaksuunkaan tuhlaile, vaikka voivat olla muussa avokätisiä.
Arvostan toki heidän työtään, osaamista ja ajattelua. Ja arvostan sitä ajatusta, että maailma on muutettava, ja uskon siihen ajatukseen, että se ei muutu höpinöillä.
Mutta eriarvoisuudesta ja köyhyydestä päättävät poliitikot. Jos verotuksella ei tasoiteta tuloeroja enempää, syy ei ole suuren tulonsaajan eikä yrityksen kirjanpitäjän. Jos työpaikkoja ei ole, syy tuskin on vain siinä, että joku ei halua investoida, vaan siinä, miksi ei halua.
Tulevaisuus voi olla hyväkin
On silti valtavan suuri etu tieteelle ja tutkimukselle, että suuret, riippumattomat rahoittajat tukevat tuntuvilla summilla mielenkiintoisia mutta keskeneräisiä, jännittäviä mutta erikoisia, epävarmoja ja pitkäikäisiä hankkeita.
Sellaista eivät tee monetkaan tavalliset yliopistot ja säätiöt, varsinkaan pienissä maissa. Syitä on kaksi. Ensinnäkin niillä on vähemmän tai jopa vähän rahaa.
Toiseksi, monilla säätiöillä, ehkä eritoten esimerkiksi Suomessa, on taipumus rahoittaa tutkimuksia, jotka varmasti onnistuvat ja valmistuvat. Silloin niistä saadaan yliopistoille suorituspisteitä viimeistään kolmen—neljän vuoden sisällä, mikä on monille yliopistojenkin päättäjille tärkein asia.
Mutta siitä jo seuraa, että ne monet niistä ovat alkujaankin ajastaan jäljessä.
Sitä kuvaa sekin, että Suomessa monet eivät tunne tässä mainittujen henkilöiden tai heidän kaltaistensa tekijöiden, toimijoiden ja tutkijoiden ajatuksia. Monia koko asia ei kiinnosta minkään vertaa.
Tulevaisuus on jälleen kerran suurempi yllätys kuin ihmiset uskovat – niin hyvässä kuin pahassa. Tärkeintä on, että tulevaisuus voi olla hyväkin.
Loppiaisen alla 2023
Uuden vuoden toivotukseni tulee vasta nyt, kun tämä vuosi 2023 on jo nopeasti vanhenemassa. Syyskauden opetusasiat, muuan tekstin deadline sekä joululaatikoiden teko veivät sen verran huomiota, että en saanut ajateltua tätä asiaa loppuun ennen kuin nyt, loppiaisen alla.
Oinhan tämä vuosi vielä aika uusi. Siksi: hyvää uuden vuoden jatkoa kaikille lukijoille!