Yhdellä tavalla olemme koronakirjassamme ”K niin kuin katastrofi” yksinäisiä: monet asiat, joista me kirjoittajat, Mari Välimäki, Rami Kangas, ja minä, puhuimme, eivät julkisuudessa ole olleet juurikaan tai eivät lainkaan esillä.
Yksi sellainen on keskustelu hypertodellisuudesta. Media on muuttumassa, ja kutsuimme joitakin muutoksen piirteitä hypertodellisuudeksi. Otimme tämän käsitteen Jean Baudrillardilta ja muokkasimme omaksemme. Koronakriisi vahvisti hypertodellisuuden piirteitä. Kaikki kriisit nykyaikana uhkaavat tehdä niin, koska nykyinen teknologia sallii välineen olla sisältöä hallitsevampi.
Kuva: Marko Nenonen.
Koko tiedon käsite voi muuttua. Maailmaan on syntynyt uusia tiedon teknologisia ja kulttuurisia järjestelmiä, jotka ovat meistä riippumattomia mutta jotka säätelevät sitä, mitä pidetään totena ja mitä uskomme olevan olemassa.
Kun näpäytämme ikonia näytöllä, toteutamme algoritmeja, joiden suuntaa kukaan ei voi täysin säätää eikä ennustaa. Sellaisessa ympäristössä tietäminen ja oppiminen eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Mediassa koronasta syntyi brändi, joka elää omaa elämäänsä meistä riippumatta.
Kirjoitimme myös kybersodankäynnistä. Sen keinot ovat kovenneet viimeisenkin vuoden aikana sitä mukaan kuin kansainvälinen tilanne on kärjistynyt. Myös ikivanha tapa ja poliittinen ase, väärän historiatiedon luominen, muuttuu alati järjestelmällisemmäksi hybridihistoriaksi.
Kaikkein vähimmälle huomiolle on jäänyt esityksemme digitalisaatiosta ja sen tuomasta kulttuurin unohduksesta. Henkisen huoltovarmuuden käsite näkyi kyllä jossakin keskustelussa, mutta se oli kuin vanhojen asioiden päälle lyöty uusi leima ilman digitalisaation kulttuurista ulottuvuutta.
Digitaalisessa maailmassa ei ole historiaa, koska digitaalisuus ei kunnioita sitä yhteyttä, missä tieto kerätään ja taltioidaan. Digitaalisuus muistaa kaiken, se tallentaa kaiken ja piirtää jäljen kaikesta. Se ei kuitenkaan ole valikoiva, kuten ihmisen hatara muisti ja muistin armahtava häilyvyys.
Koska digitaalisessa maailmassa ei synny historiaa, siellä ei ole myöskään tarinaa. Digitaalisessa maailmassa syntyy vain toisinto. Digitaalisessa järjestelmässä ei ole unohduksen käsitettä eikä digitaalisuudessa ole merkityksiä.
Tarvitsemme digitalisuudesta ja algoritmeista riippumatonta osaamista viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsy omille laitteillemme estyy. Niin käy varmasti joskus – pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi sen mukaan, kuinka pahasta kriisistä tai katastrofista on kysymys.
”K niin kuin katastrofi” sisältää myös rankan ehdotuksen: ehdotimme, että ihmiset saisivat maksun henkilökohtaisten tietojensa jättämisestä teknologiayhtiöiden käyttöön. Nämä jättimäiset yhtiöt tekevät miljardeja myymällä kaiken tietomme Facebookista, Googlesta ja muista tietojärjestelmistä.
Tämä pitää kääntää ylösalaisin: ihmiselle on maksettava siitä, että yritykset saavat käyttää heidän tietojaan. Se toisi ihmisille tuloja ja tekisi pelistä reilumman. Tietenkin tietoja olisi aina sopiva käyttää vain luvalla ja henkilön itsensä valikoimasti.
Yksityisten ihmisten on voitava ansaita tietojensa jakamisella, koska yrityksetkin ja niiden omistajat niillä ansaitsevat, vieläpä erityisen hyvin.
Käsittelimme myös porvarillisen kapitalismikritiikin nousua. Se on jäänyt Suomessa tuntemattomaksi näkökohdaksi. Sitä vastoin joissakin piireissä maailmalla se on terävämpää kuin perinteellisen vasemmiston näkökohdat. Porvarillinen kapitalismikritiikki koskee tulevaisuutemmekin asioita, kuten teknologian eri suuntia ja yksilönvapautta. Niihin vasemmistolainen kapitalismikritiikki ei osu. Porvarillisessa kapitalismikritiikissä sosiaalista tasa-arvoa käsitellään myös talouden hyvän toiminnan ja yhteiskunnan turvallisuuden edellytyksenä, ei vain tulonjaon kysymyksenä.
Myös meritokratian vaara – josta kirjoitamme – on saanut uudenlaisessa kapitalismikritiikissä suuren huomion.
Tärkeimpiä asioitamme oli se, että demokratian paremmuuden on oltava tietoinen valinta. Demokratia on joskus hidas ja kankea järjestelmä, ja vähemmistöön jääminen usein sapettaa. Mutta niin pitää olla: kiistely oikeassa olemisesta ja paremmuudesta on demokratian vapauttavimpia piirteitä.
Vapauden kaiho lopulta määrää maailmanpolitiikassa senkin, mitkä valtiot johtavat ihmiskunnan suuntaa – ainakin, jos demokratian puolustajat eivät luovuta liian aikaisin. Ihminen on varmasti onnellisin vapaana yksilönä.
On erikoista, että yksilönvapautta on ruvettu monissa piireissä länsimaissakin pitämään vain yhtenä näkökulmana, jota voidaan käännellä toiseksikin, jos omat poliittiset mielihalut niin vaativat.
Tällä teoksella etsimme vastauksia niihin kysymyksiin, jotka mielestämme olivat tärkeimpiä. Ne ovat edelleen yhtä ajankohtaisia.
Tietoinen suhde tulevaisuuteen on tärkeää ja siihen kuuluu ymmärrys katastrofien mahdollisuudesta eli katastrofitietoisuus. Vähänkään pidemmällä tähtäimellä emme tiedä, mitä voi tapahtua tai mikä on edes mahdollista. Emme tiedä sitä enempää henkilökohtaisesta elämästä kuin maailman asioista.
Vuosi ei ole tuonut mitään sellaista, mitä voisin nyt lisätä noiden seitsemän ennustuksen joukkoon.
Mitä taivaanrannan takana on, on tietysti näkemättä. Koen silti, että tulevaisuuden tutkiminen katastrofien kautta, joka on ollut harrastukseni jo vuosia, syvensi omaa käsitystäni ajan kulusta ja elämästä.
”Kun päätämme, että maailma muuttuu, elämä on muutakin kuin tuskallista vääntämistä, epävarmuutta ja tulevaisuuden pelkoa. Se on tasapainoa ajan kanssa, tyyntä historian ja tulevaisuuden tajua.”